”Kyllä tuo Jaana on sitten kerta kaikkiaan hyvässä kunnossa.” Tai: ”Onpas se Jari hyvässä kunnossa, puolimaratonkin meni ihan tuosta vain.”
Olet varmasti kuullut tuollaisia lausahduksia usein. Mutta mistäs me oikeastaan päättelemme, että joku on hyvässä kunnossa? Ulkonäöstä? Siitä, kuinka hyvän ajan juoksee kestävyyskisassa? Vai siitä, kuinka paljon rautaa nousee takakyykyssä?
Ongelma on mielestäni siinä, että puhumme hyvästä kunnosta usein, niin kuin se olisi yksi ominaisuus. Sitä se ei ole. Ihminen voi olla erinomaisessa kestävyyskunnossa, mutta samaan aikaan rapakunnossa voimatasojen suhteen. Vastaavasti erittäin voimakas ihminen voi olla kestävyyskunnoltaan varsin vaatimattomalla tasolla. Yhden ominaisuuden perusteella näemme siis ihmisen fyysisestä kunnosta vain osan. Vähän kuin tsekkaisit ostohetkellä auton tai talon vain yhdestä kulmasta.
Kyse ei ole kuitenkaan pelkästään sanoista. Jos ajattelemme kuntoa liian yksipuolisesti, saatamme myös harjoittaa sitä liian yksipuolisesti.
Tässä kolmiosaisessa blogisarjassa lähden tutkimusmatkalle, jonka tavoitteena on selvittää, mitä hyvä fyysinen kunto oikeastaan tarkoittaa, miten sitä voidaan mitata ja miten sitä voidaan kehittää. Aloitetaan kaikkein perustavimmasta kysymyksestä: Milloin ihminen on oikeasti hyvässä kunnossa?
Kenet sinä määrittelisit hyväkuntoiseksi?
”Hyvällä kunnolla” viitataan siis yleisesti puhekielessä siihen, että ihminen näyttää ulkoisilta ominaisuuksiltaan (kehonkoostumus, mittasuhteet jne.) tietynlaiselta tai että hänen tiedetään liikkuvan säännöllisesti, esimerkiksi käyvän kuntosalilla tai pelaavan pallopelejä. Yleisimmin ”hyvällä kunnolla” viitataan kuitenkin kestävyyskuntoon. Kestävyyskunto on kuitenkin vain yksi fyysisen kunnon osa-alue (vaikkakin todella tärkeä sellainen) ja on tärkeää tiedostaa, että todellisuudessa oikeasti hyväkuntoinen ihminen on ”hyvässä kunnossa” myös muilla fyysisen kunnon osa-alueilla.
Kuka kuvan henkilö vaikuttaa mielestäsi hyväkuntoiselta?
Kuka yllä olevan kuvan henkilö on mielestäsi hyvässä kunnossa? Pikaisella vilkaisulla kaikki, eikö? Entä jos kerronkin, että yksi heistä kuuluu voimatasojensa puolesta ikäryhmänsä alimpaan kolmannekseen ja yhden kestävyyskunto on puolestaan ikäryhmänsä viitearvojen alimmassa kolmanneksessa? Muuttuiko vastauksesi?
Pelkkä ulkonäkö ei siis kerro fyysisestä kunnosta kovinkaan paljon. Mutta aivan yhtä ongelmallista on päätellä kokonaiskunto yhden suorituksen perusteella. Maratonaika kertoo paljon kestävyydestä ja suuri nostettu kilomäärä voimasta, mutta kumpikaan ei vielä kerro, kuinka hyvässä kunnossa ihminen on kokonaisuutena.
Tämä johtaa seuraavaan kysymykseen: mistä fyysinen kunto sitten oikeastaan koostuu?
Hyvän kunnon jäljillä – mistä fyysinen kunto koostuu?
Jos ulkonäkö, juoksuaika tai nostetut kilot eivät yksin kerro, kuinka hyvässä kunnossa ihminen on, niin mikä sitten kertoo? Tähän voisi kuvitella löytyvän liikuntatieteellisestä kirjallisuudesta yksi selkeä vastaus. Ei löydy.
Käytännössä kärjistäen ajateltuna fyysisiä pohjaominaisuuksia on periaatteessa vain kaksi: voima ja kestävyys. Fyysiselle kunnolle on kuitenkin olemassa useita hieman erilaisia määritelmiä riippuen siitä, tarkastellaanko asiaa esimerkiksi suorituskyvyn, terveyden vai elimistön harjoitusvasteiden näkökulmasta. Yhteinen ajatus niiden taustalla on kuitenkin selvä: fyysinen kunto koostuu useista eri ominaisuuksista.
Suomalaisessa liikuntatieteellisessä kirjallisuudessa fyysistä suorituskykyä on perinteisesti hahmotettu esimerkiksi neljän ominaisuuden kautta:
- kestävyys
- voima
- nopeus
- liikkuvuus
Terveyden näkökulmasta jaottelu näyttää hieman erilaiselta. Esimerkiksi UKK-instituutin terveyskunnon käsitteessä mukana ovat muun muassa aerobinen kunto, motorinen kunto, tuki- ja liikuntaelimistön kunto, kehon koostumus ja aineenvaihdunta. Myös ACSM:n health-related fitness -mallissa tarkastellaan useita ominaisuuksia, kuten aerobista kuntoa, lihasvoimaa, lihaskestävyyttä, liikkuvuutta ja kehon koostumusta.
Entä jos kuntoa katsotaankin sen kautta, millaisin eri tavoin keho pystyy mukautumaan harjoitteluun?
Hieman toisenlaisen näkökulman tarjoaa liikuntafysiologian professori Andy Galpin. Hänen jaottelussaan huomio siirtyy ominaisuuksiin, joita harjoittelulla voidaan kehittää ja joista jokainen edellyttää erilaista harjoitusärsykettä:
- Taito
- Nopeus
- Teho
- Voima
- Lihasmassa
- Lihaskestävyys
- Anaerobinen kapasiteetti
- Aerobinen kapasiteetti
- Pitkäkestoinen kestävyys
Yhdeksän fysiologisen harjoitettavan ominaisuuden listaa tärkeämpi on kuitenkin ajatus sen taustalla: Kaikki liikunta ei kehitä kaikkea. Ja juuri tässä tullaan siihen, miksi liian yksinkertainen käsitys hyvästä kunnosta voi olla ongelmallinen.
Miksi yhden ominaisuuden tuijottaminen voi johtaa harhaan?
Mitä väliä tällä kaikella sitten on? Onko kyse vain siitä, miten määrittelemme sanan fyysinen kunto? Ei aivan. Hyvä esimerkki löytyy vuonna 2018 julkaistusta tutkimuksesta, jossa tutkijoiden eteen osui poikkeuksellisen kiinnostava kaksospari.
Tutkittavat olivat 52-vuotiaita identtisiä kaksosia, joilla oli takanaan hyvin erilainen liikuntahistoria. Toinen oli harrastanut säännöllistä kestävyysharjoittelua yli 30 vuoden ajan, mutta toinen ei ollut tuona aikana harrastanut lainkaan säännöllistä liikuntaa. Eli tutkimusasetelma, jonka voisi kuvitella löytyvän jokaisen ihmisiä tutkivan tutkijan joululahjalistalta heti kuusinumeroisen tutkimusrahoituksen jälkeen!
Tutkijat pääsivät siis kädet innosta täristen vertailemaan kaikkea kehonkoostumuksesta ja verenkuvasta hapenottokykyyn, lihasvoimaan, lihassoluihin ja lihasten kokoon.
Tulokset olivat osittain juuri sellaisia kuin voisi odottaa: Kestävyysharjoitelleen kaksosen maksimaalinen hapenottokyky oli selvästi parempi. Rasvaprosentti oli pienempi, ja myös monet sydän- ja verenkiertoelimistön terveyttä kuvaavat mittarit olivat suotuisampia.
Sitten tulee kiinnostava osa.
Kun tutkijat tarkastelivat lihaksia ja voimantuottoa, asetelma kääntyi toisinpäin. Säännöllistä liikuntaa harrastamattomalla kaksosella oli suuremmat lihakset ja parempi mitattu lihasvoima.
Mietitään tätä hetki.
Toinen oli harrastanut liikuntaa säännöllisesti yli 30 vuotta ja oli kiistatta erinomaisessa kestävyyskunnossa. Silti liikuntaa harrastamaton kaksonen oli mitatuissa voimaominaisuuksissa häntä parempi. Tutkimus ei tietenkään tarkoita, että kestävyysharjoittelu tekisi ihmisestä heikon. Kyseessä oli vain yksi kaksospari, joten tutkimuksesta ei myöskään pidä tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Se havainnollistaa kuitenkin erinomaisesti tämän kirjoituksen tärkeintä ajatusta: Harjoittelu kehittää ennen kaikkea niitä ominaisuuksia, joita harjoitetaan. Hyvä kunto yhdellä osa-alueella ei automaattisesti tarkoita hyvää kuntoa toisella.
Hyvä kunto ei rakennu yhdestä ominaisuudesta
Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten ottaa mukaan omaan harjoitteluun? Ehkä tärkein ajatus on lopulta yksinkertainen: harjoittelu kehittää ennen kaikkea niitä ominaisuuksia, joita harjoitetaan.
Kävely ja muu kestävyysliikunta tekevät paljon hyvää, mutta eivät välttämättä tarjoa riittävää ärsykettä esimerkiksi maksimivoiman tai nopean voimantuoton kehittämiseen. Vastaavasti lihasmassan ja voiman kasvattamiseen tähtäävä harjoittelu ei yksin rakenna pitkäkestoista kestävyyttä.
Siksi hyvää kuntoa ei välttämättä kannata ajatella yhtenä janana, jonka toisessa päässä on huono ja toisessa hyvä kunto. Parempi tapa on ajatella sitä kokonaisuutena, joka muodostuu useista erilaisista ominaisuuksista. Jokaisella meistä tuo kokonaisuus näyttää hieman erilaiselta.
Ja tästä päästäänkin seuraavaan ongelmaan. Jos fyysinen kunto koostuu useista eri ominaisuuksista, mistä tiedät, missä niistä olet hyvä ja missä olisi eniten kehitettävää?
Peili ei sitä kerro. Ei myöskään puolimaratonin aika tai penkkipunnerrustulos.
Tarvitsemme mittaamista. Siihen pureudunkin sitten tämän blogisarjan seuraavassa osassa: Osa 2/3: Mistä tiedät, missä kunnossa oikeasti olet?
Kirjoittaja:
Janne Hiltunen
Liikunnan ja hyvinvoinnin asiantuntija
